RIikka Pulkkinen on kirjoittanut kunnianhimoisimman romaaninsa
Riikka Pulkkisen uusin romaani Pienet joutsenet on sen verran kunnianhimoinen ja hieno romaani, että sitä on turha edes yrittää vähätellä vaikkapa chick litiksi, jollaista Pulkkinen on toki myös kirjoittanut.
Pienet joutsenet kertoo nuoresta naisesta, joka on tyttösenä Oulussa harjoitellut tosissaan balettia venäläisen opettajan ohjauksessa tarkoituksena luoda lavalle ei enempää eikä vähempää kuin kokonainen Joutsenlampi.
Lapsuusmuistojen lisäksi romaanissa kerrotaan tytön kahdesta mummista, Airista ja Sylvistä, jotka ovat lapsina olleet mitä parhaimmat ystävät, mutta jotka elämä on kauas toisistaan karkoittanut. Romaanin kolmas kerrostuma ovat Neuvostoliiton viimeiset vuodet, joita seurataan paitsi retkellä silloiseen Leningradiin ja sen maailmankuuluun Vaganovan balettiakatemiaan, myös tyttöjen opettajan ja toisen venäläisen tanssijan kokemusten kautta.
Pulkkinen ei päästä lukijaansa vähällä, enkä tarkoita tässä kaikkea sitä balettisanastoa ja -kuvausta, jota hän vyöryttää sivu toisensa jälkeen, vaan tarinoita ja niiden pätkiä, jotka eivät oikeastaan koskaan pääty mihinkään. Vain Joutsenlampi on, mutta sekään ei pysy, sillä sille on aikojen kuluessa kehitetty useita erilaisia loppuja, joista myöhemmässä venäläisessä perinteessä on aina valittu se onnellinen versio.
Ai niin. Joutsenlampi ei ole mikä tahansa biisi, vaan se on teos, jota on perinteisesti soitettu venäläisissä radioissa ja televiossa, kun jotakin merkittävää on valtion huipulla alkanut tapahtua.
***
En todellakaan ole baletin erikoisasiantuntija, mutta Pulkkinen on. Hän on harrastanut tanssia nuoruudessaan ja hän on opiskellut sen sanaston ja ilmaisukeinot perusteellisesti, niin että kun hän kuvaa, miten kivuliasta on tanssia tossujen kärjillä, uskon ehdottomasti, mutta tämä ei oikeastaan ole Pulkkisen perimmäinen viesti, vaan tämä:
Baletti on kaikessa kauneudessaan valhetta. Tanssijoiden täytyy opiskella alaa niin kauan, että baletin katsoja luulee heidän todellakin liitelevän painovoiman vastaisesti halki näyttämön. Tanssijat eivät saa näyttää, miten kärkitossuilla tanssiminen koskee ja miten tiukoilla keho on, kun sitä väännetään ja väännetään mitä ihmeellisimpiin asentoihin.
Tällaisena baletti ja ennen kaikkea Joutsenlampi käy vallan hyvin myös poliittisen todellisuuden ja tapahtumien allegoriasta. Mikään ei olekaan aivan sitä, miltä näyttää. Sitä paitsi lapsi kuulee ja käsittää asioita ja sanoja aivan toisin kuin kukaan voisi luulla. Siitäkin Pulkkisella on esimerkkejä.
Kaiken lisäksi Pulkkinen rinnastaa pienten joutsenten tanssin käsikädessä Baltian maiden ihmisketjuun vuonna 1989. Ei yhtään hassumpi rinnastus.
***
Tässä päivässä romaani kertoo siis aikuisesta naisesta, jolla on omat ihanat muistonsa molemmista mummeistaan ja mummoloistaan. Molempien kanssa on ollut juuri niin mukavaa kuin isoäideillä ja lapsenlapsilla on keskenään, ja siksipä mummojen välirikko vaivaa naisen mieltä. Kuin sattumalta hänelle tarjoutuu mahdollisuus yrittää välittää vanhojen naisten riidassa, mutta onnistuuko se? Ja onnistuuko se, jos nainen ei saa tietää, miksi ylimmistä ystävistä tuli jossakin vaiheessa jos nyt ei aivan vihanaisia niin välinpitämättömiä toisistaan kuitenkin.
Kaiken tämän lisäksi romaanista aukeaa vielä yksi taso, ja se on 1990-luvun lama ja sen vaikutukset ja se, miten lapsi sen ymmärsi. Kun tanssikaverin isä ei tulekaan enää hakemaan tyttöjä ajelulle avoautollaan, on selvää, että jotakin merkillistä on tapahtunut. Nyt, jälkeenpäin, senkin voi ymmärtää, mutta tuossa lapsen maailmassa ei.
En tiedä, miten vaikeaa kirjaa Pulkkinen on omasta mielestään kirjoittanut, mutta ainakin hän selittää romaaniaan paljon. On Lukijalle-luku ja on Joutsenlampi-luku. Kaiken lisäksi kirjan liitteenä on pitkä klassisen baletin sanasto. Oikein tarkalle lukijalle se on tietysti ylimääräistä hyvää, mutta romaanin voi kyllä lukea myös ihan lavatanssipohjalta.
Riikka Pulkkinen: Pienet joutsenet. Otava, 2026. 448 s.
Kommentit
Lähetä kommentti